1000 lisälääkäriä ja terveyskeskukset kuntoon

Onko ansaintalogiikalla väliä?

Viime viikolla Esperit, Attendo ja monet muut hoivafirmat pääsivät taas kerran selittelemään, miksi hyvän
hoidon kriteereistä oli tingitty niin monessa ikäihmisten hoitolaitoksessa.

Firmojen selitykset noudattelivat klassista kaavaa: yhtäältä kritiikki otetaan nöyrästi vastaan ja toisaalta
suunnataan huomio muihin toimijoihin, kuten kuntiin. Erityisesti firmojen edustajat kiistävät sen, että
niiden ansaintalogiikalla itsellään olisi roolia ongelmassa.

Tähän on syytä pysähtyä.

Yksityinen ja julkinen ansaintalogiikka eroavat toisistaan siinä, että yksityisessä toiminnassa – erityisesti
osakeyhtiön kohdalla – ensisijainen tavoite on liiketaloudellinen voitto. Mitä pienemmät
nettokustannukset, sitä suurempi voitto.

Työvoimaintensiivisellä alalla ansaintalogiikka synnyttää automaattisesti sellaisen työorganisaation, jossa
kaikki hyvän hoidon kriteerit ovat ehdollisia työvoimakustannusten minimoimiselle. Ei siis pitäisi olla
yllätys, että hoidon laadusta tiukan paikan tullen tingitään.

Yllätyksenä voidaan tuskin pitää sitäkään, että puutteet hoidon laadussa – olivat ne miten järkyttäviä
tahansa – tulevat vain harvoin yleiseen tietoon. Valtaosin hoidon laadun valvonta perustuu firmojen
omaan valvontaan. Ja kukapa sitä omaa pesäänsä tohtisi liata.

Otetaan esimerkki.

Esperit Care esittelee nettisivustollaan omat arvonsa: lämminhenkisyys, luotettavuus, avoimuus,
asiakaskeskeisyys ja tuloksellisuus. Tässä listauksessa varsinainen
ansaintalogiikka – so. tuloksellisuus – tulee vasta viimeisenä, ikään kuin seurauksena kaikesta hyvästä
kohtelusta.

Firmasta irtisanoutuneilta työntekijöiltä olemme kuitenkin kuulleet, että firmojen ylin johto viis veisaa
muusta paitsi itse tuloksesta. Laatuongelmista ja jopa sopimusrikkomuksista välittämättä
työtuntitavoitteita on aina seuraavalle tuloskaudelle kiristetty.

Ainoa rajoite ikuiselle kierteelle kohti aina vain huonompaa laatua on valvonta, tässä tapauksessa
aluehallintoviranomaisen (AVI) valvonta. Ilman sitä, meidän olisi ollut tyytyminen lähinnä siihen, mitä
firmat itsestään suostuvat kertomaan. Ja se ei ole paljon se.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Valvontaa olisi tehostettava siten, että kaikki asianosaiset – henkilökunta, asiakkaat ja omaiset –
voisivat raportoida havaitsemistaan epäkohdista ilman pelkoa vastatoimista. Sitä varten tarvittaisiin
laki ilmoittajan suojasta ja julkinen, viranomaisvastuulla toimiva ilmoituskanava.

Sen lisäksi pitäisi säätää, että kaikkiin julkista tehtävää hoitaviin firmoihin sovelletaan julkisuuslakia
siten, että niiden taloustoiminnan ja päätöksenteon asianmukaisuutta voitaisiin arvioida samalla
tavalla kuin julkisia liikelaitoksia arvioida.

Tuskin nämäkään lait itsessään kaikkia ongelmia poistaisivat. Mutta toki ne olisivat pitkä askel
eteenpäin. Ruotsi on tämän askeleen jo ottanut.

Miksi emme ottaisi?